Viikonloppu tuli vietettyä isäni seurassa ja melkoisia ajatuksia taas omassa päässä risteilee. Aiemminkin olen kertonyt, että molemmat vanhempani ovat ylipainoisia. Isäni ylipaino on jo sellaisissa mittasuhteissa, että se haittaa suuresti hänen elämäänsä ja terveyttä. Suoraan sanottuna minun tekee pahaa katsoa häntä ja hänen ponnistelujaan pienienkin asioiden äärellä. Joku kysyisi, että miksi et puutu asiaan, mutta se ei todellakaan helppoa ole. Kokeiltu on, mutta jos ihminen ei halua pitää itsestään huolta, jos oma elämä ja terveys ei kiinnosta pätkääkään, on siihen vaikea ulkopuolisen vaikuttaa. Sillä saa aikaan vain mojovan perheriidan.
Harmittaa ja surettaa, pelkään ettei mene montaakaan vuotta, että jotain todella pahaa käy. Toisaalta harmittaa omat ajatukseni sillä osa minusta haluaisi, että jotain tapahtuisi (muttei mitään peruuttamatonta tietenkään), jotta hän tajuaisi mitä itselleen tekee. En usko, että mikään muu auttaa kun kunnon herätys. Kuolet, ellet muuta elintapojasi.
Kyyneleet silmissä tajuan entistä kirkkaammin mitä elämältäni haluan. En halua, että poikani joutuu pelkäämään äitinsä menettämistä. Enkä minä halua koskaan menettää elämänhaluani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti