Puhuttelu

Aamulla tilanne on tämä: istun kahvikupin kanssa keittiön pöydän ääressä, edelleen valtavassa unipöhnässä vaikka sängystä on noustu jo monta tuntia sitten. Väsyttää, laiskotuttaa, yöpaita on edelleen päällä, suihkuun en ole vielä jaksanut. Siemailen haaleaa kahvia, viihdytän poikaa ja tuijotan kelloa toivoen sen olevan jo pian lounasaika, jota seuraa pojan päikkärit (lue: löhöämistä sohvalla). Pistän huonon olon illalla syödyn pitsan piikkiin. Kunnes havahdun.

Siltä seisomalta puen itselleni ja pojalle ulkoiluvaatteet päälle ja lykkään pojan rattaisiin. Samantien kun kirpeän raikas aamuilma täyttää keuhkoni tiedän tehneeni oikean päätöksen. Ulkoilemme reilun puoli tuntia, välillä kävelen ja välillä pistän juoksuksi. Poika antaa parhaan mahdollisen kannustuksen, hihkuu innosta kun juoksen, sillä hänen mielestä mitä kovempaa mennään, sen parempi. Yllätän itseni kun en läkähdy samantien ottaessani juoksuaskelia, vaan jaksan yllättävänkin pitkään.

Kotipihalle kurvatessa pidän ääneen palopuheen itselleni (ensin kyllä tarkistin ettei ketään ole kuuloetäisyydellä). Nyt loppui se mässäily ja herkuttelu. Nyt sinne lenkille, oli keli mikä vaan, se tekee niin pirun hyvää! Mä haluan painoa alaspäin, mä haluan kiinteämmän kropan ja energiaa. Vielä ei ole liian myöhäistä!

http://weheartit.com/