Historian havinaa

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten olen onnistunut kasvattamaan näin monta, upeaa vatsamakkaraa vuosien saatossa. Ihan lapsena olen ollut hyvin hoikka ja äidin mukaan huono syömään. Olen kuitenkin tässä asiassa selvästi onnistunut petraamaan. Koen, että kaiken pahan alku ja juuri ovat olleet makeiset. Muistan hämärästi sellaisia episodeja jostain ala-asteiältä (jolloin paino alkoi nousemaan), kun säästelin viikkorahojani ja sitten ostin kerralla jättikasan karkkia. Niin ison kasan, että silloin hävetti ja hävettää edelleen kun ajattelen sitä. Mahtoi kassantäti olla kummissaan, varmasti olisi hänen tehnyt mieli kysyä mihin tarvitsen niin paljon namuja. No, kotona piilotin ne visusti ja sieltä napsin salaa niin kauan että oli jo paha olla. Mistä tämä kumpuaa? Kyllähän minä tiesin jo silloin, ettei niin paljoa sovi syödä, mutta miksi söin? Kunpa tietäisin.

Ala-asteella olin isompi kun muut tytöt. Luokallamme oli toinenkin tyttö, joka oli pyöreä ja muistan miettineeni usein, että olenkohan noin iso. Jonkin verran sain kuulla koostani, ja niinhän siinä käy että se vaan ruokkii pahaa oloa lisää ja silloin syödään lisää. Muistan vihanneeni koululiikuntatunteja. Joskun yläasteen aikana en halunnut enää olla pyöreä ja löysinkin lenkkeilyn ja söin paremmin, paino tippui ja muistan olleeni jotenkin jopa tyytyväinen. En tiedä laihdutinko ihan fiksusti, enemmän se taisi olla sellaista teiniaikaa ja oltiin syömättä. Huomasin että laihduin ja sehän oli ihanaa! Muistan erään opettajan olleen huolissani painonpudotuksesta ja sanoi tarkkailevansa minua. Piti kuulemma syödä. Taisin käydä oksentamassakin muutaman kerran, kun olin sortunut syömään liikaa herkkuja. Koneelta löytyy vanhoja kuvia, missä olen nuori ja nätti, sopusuhtainen. Taisin olla aika lähellä normaalipainoa.

Sitten taas kävi jotain. Lukioaikoina paino alkoi hiljalleen nousta. Oli poikia, sydänsuruja, viikonloppurientoja. Liikunta ei erityisemmin kuulunut elämääni, satunnaisia lenkkejä lukuunottamatta. Kilo kilolta sitä kertyi lukiossa ja jatkoi kertymistä ammattikorkeassa, kertyi aina sellaisiin lukemiin että ennen raskautta olen painanut noin 92kg. Eli raskauskiloja olisi vielä jonkin verran tiputettavana. En halua olla yksi niistä ylipainoisista, jotka sanoo "lapsien myötä nämä kilot ovat tulleet, eikä koskaan lähteneet pois". Joo, onhan ne tullu suht vaikean raskauden myötä, ei mikään ihme. Ruoka ja herkut maistui, liikkumaan ei loppuvaiheessa kyennyt niin kai sitä nyt kilojakin kertyy kun perseenjälkikin sohvaan jäi siitä merkiksi. Ajattelin, että no sitten vauvan kanssa vaunutellaan ja imetetään ne kilot kuriin. Ekat kuukaudet synnytyksen jälkeen olin niin kipeä että kyljenkääntökin sängyssä oli maratooni, imetys ei sujunut, hormoonihöyryt sai itkemään ja uni ei tullu. Zombina kun elää niin ei paljon kiinnostanut söikö sitä karkkia vai porkkanaa. Ja se karkki maistui paremmalle.

Mun pään sisällä on jyllänny vaikka blogi onkin ollu hiljaa tän viikon. Joku naksahdus, mä oon päättäny että nyt nää kilot lähtee. Eikä tuu takas. Niin kauan oma peilikuva on ahdistanu, housut puristanu ja löysillä paidoilla piilotelty makkaroita. Mä haluan voida hyvin, syödä hyvin ja jaksaa kirmata tuon energisen pikkumiehen kanssa pihalla hengästymättä. Tää on pitkä projekti, mutta se onnistuu. Kertaakaan enää en aloita laihdutuskuuria ja epäonnistu siinä.