Viha

Puhun kiertelemättä. Mä vihaan olla iso, isolla veellä. Mä vihaan mun kehoa. Mä vihaan kokovartalopeilejä kaupassa. En tunnista itseäni siitä lihavasta naisesta joka sieltä katsoo. Käytän vaatteita, joilla peittää tämä kroppa. Inhottaa kun istuu alas, kun housut puristaa ja vatsamakkarat on vaikea peittää. Istuessa jalat leviää, hyi. En tunne itseäni näin isoksi kun mitä olen ja valokuvat kertovat karua totuutta. Tunnen sen laihemman naisen sisälläni, se minä olen. Nyt vihdoin autan häntä saamaan äänensä kuuluviin.

Olen ollut ylipainoinen jo pitkään. Niin pitkään, että pullukkana oloon tottuu, se on väärin. En halua enää olla pullukka. Haluan olla normaali. Haluan ettei poikani tarvitse tulevaisuudessa hävetä minua, kun äiti on iso ja hengästyy kun joutuu kävelemään tarhaan. Ehei, en suostu. Haluan myöskin pysyä terveenä, haluan nähdä poikani kasvavan ja olla hänelle paras mahdollinen äiti, vielä pitkään. Haluan jaksaa juosta hänen perässään. Leikkiä. Olla energinen äiti.

Katsoin eilen ohjelmaa Rakas, sinusta on tullut pullukka. On muuten mahtava sarja! Nainen laihdutti 21kg 7 viikossa, ihan älytöntä. Mutta se ei ollut mun pointti vaan se, että tämä nainen makasi sohvalla, syöden sipsiä, suklaata, keksejä, limpparia ja töllötti telkkaria kun mies siivosi. Mä en ole koskaan kuitenkaan ollut tämmönen, miksi sitten olen tän kokonen? No koska jos on ollut pullaa tarjolla niin enhän minä kieltäydy. Rakastan ruokaa. Tulen perheestä jossa ei koskaan ole tarjottu tylsää tavallista kotiruokaa, on alkupalat ja kulinaariset herkut. Mutta nyt kieltäydyn siitä pullasta ja syön terveellistä ruokaa, sopivia annoskokoja. Eilen sattumusten kautta meillä oli tuoretta, aivan huumaavalta tuoksuvaa pullaa ja loppuen lopuksi mun ei edes tehny mieli. Enkä tietenkään syönyt. Ja mä olin niin ylpeä itestäni. Mä onnistun tällä kertaa.